Toffee-blondiet

Eräänä maanantai-iltana aloin – ehkä hieman kiukkuisena työpäivän jälkeen ja kotitöiden saartamana – leipoa töihin kahvileipävuoroa varten raparperi-vadelmapiirakkaa. Lapset kipaisivat ruoka-aikaan pihalta sisälle kun piirakka oli parhaillaan uunissa. Molemmat nuuhkuttelivat leipomuksen tuoksuja antaumuksella. Jouduin tipauttamaan muksut pilvilinnoista kertoen että tuohon piirakkaan ei koske kukaan ja että se on menossa töihin työkavereiden (toivottavasti) iloksi.

”Äiti, miks sie et enää ikinä leivo meille kotiin?!”

Huh! Pisto sydämeen kuopuksen osuvan kommentin kautta. Niin, miksi? Enpä ole itse moista huomannutkaan! Mutta monestihan (ei aina!) lapsen suusta kuulee totuuden ja jäin mietiskelemään asiaa. Tottahan se on! En leivo enää ikinä meille kotiin! Lapset ovat kasvaneet kanssani kodissa jossa on viikoittain leivottu ja saatu maistella kotitekoisia herkkuja. Nyt viime aikoina käsittämätön kiire on vallannut elämäni ja tuntuu että en pakollisten koti- ja työhommien jälkeen enää saa aikaiseksi mitään ”ylimääräistä” jos vaikka aikaa sattuisi jäämäänkin. Yhden aikuisen taloudessa kotitöihin ja kaikkien liikkuvien osien hallintaan saa kulumaan aikaa ja energiaa aivan uskomattoman paljon!

Miltei samalta istumalta kommentin (ja ruokailun ja keittiön siivoilun jälkeen) avasin ruokaohjelootani ja nappasin sieltä päällimmäisenä olevan leivontaohjeen. Se olikin aivan tuore Kaneli&sokeri-lehdestä saksittu simppeli mittaa-sekoita-kaadapellille-paista ohje, joka yksinkertaisuudessaan sopi hyvin viikonloppuun lasten kanssa. Sain kuopuksen vielä kaveriksi hommiin ja saatiin taikina pian uuniin.

Ettei kaikki nyt olisi sujunut aivan niin kuin pitää niin paiston kanssa oli hieman ongelmaa. Blondielevy ei oikein kohonnut vaan jäi todella tiiviiksi massaksi (mielestäni liian tiiviiksi vaikka kuohkeus ja ilmavuus ei todennäköisesti ollut tarkoituksenakaan tässä leivonnaisessa). Paistoaika oli uunilleni liian pitkä (laitan alla olevaan ohjeeseen uunilleni sopivaksi korjatun ajan) ja lopputulos oli mielestäni liian kuiva. Onnistuin myös ensimmäistä kertaa polttamaan valkosuklaan mikrossa (joo, vesihauteessa olisi parempi, mutta aina on onnistunut mikrossakin). Ja vielä kerta kiellon päälle: poltin vielä toisenkin erän suklaata – sen jonka olisi pitänyt nippanappa riittää pelastamaan tilanne.

Mutta nyt ei pääse lapsi sanomaan että en leivo enää ikinä kotiin!



350 g voita
3 dl fariinisokeria
2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
3 munaa
7 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
0,75 tl suolaa
200 g kermakarkkeja (esim. Omar)

pinnalle:
100 g paahdettuja ja suolattuja cashewpähkinöitä
100 g valkosuklaata

1. Ota munat ja voi huoneenlämpöön hyvissä ajoin ennen leipomista
2. Vatkaa voi ja sokerit kuohkeaksi vaahdoksi kulhossa. Lisää joukkoon munat yksitellen voimakkaasti vatkaten
3. Sekoita kuivat aineet kulhossa sekaisin
4. Paloittele kermakarkit saksilla pieniksi paloiksi ja lisää ne kuiva-aineiden kanssa voi-sokerivaahtoon. Sekoita vain sen verran että taikinasta tulee tasaista
5. Kaada taikina uunipellille leivinpaperin päälle
6. Rouhi pähkinöitä pienemmiksi ja kaada rouhe taikinan päälle
7. Paista 175-asteisessa uunissa 25 minuuttia
8. Sulata suklaa ja valuta se raidoiksi jäähtyneen levyn päälle